Yön ääniä

Se, ettei Peppi paljon nau’uskele, ei tarkoita joka suhteessa hiljaista kissaa. Kurahtelun ja hurinan lisäksi harmaa karvakasa tarjoilee öisiä yllätyksiä.

Erään kerran kuului pehmeänkova mätkähdys. Arvelin jotain liikahtaneen astiakaapissa, ja kun kuulosti pikemminkin muoviselta kuin särkyvän kilinältä, annoin olla. Joutaapa tuon aamulla tarkastamaan.

No ei ollut ihan astia. Nimittäin:

Kissakokin raaka-aineet

Pepin ylintä herkkua on keitetty kananmuna. Se tunnistaa kattilassa kolisevan äänen ja juoksee vahtimaan kypsymistä eikä malttaisi millään odottaa, että kiehuu ja jäähtyy. Ilmeisesti namipalaa ei ollut ollut tarjolla liian pitkään aikaan, ja se yritti ryhtyä keittopuuhiin itse. Köpösti kävi, rasia päätyi lattialle eikä liedelle.

Sinänsä kissat ovat keksineet oivallisen viestintätavan, mitä tulee ruokatoivomuksiin. Eräänä päivänä kun kotiuduin, tyhjällä lautasella oli lelukala. Kun sitten olin kai ostanut liian monta kalaraksupussia perätysten, minua odotti ruokakipossa rakkain keltainen leluhiiri, se, jolla on violetti häntä. Että saiskos hieman lihaisampaa sapuskaa välillä.

Mutta ei meillä pelkästään syödä, vaan harrastetaan kulttuuriakin.

Eräänä yönä heräsin outoon “Plink! Plink! Plink!” -ääneen. Mitä ihmettä tuo on? Vesihana? Ei aivan. Ei kai mikään voi vuotaa tai sade kuulu noin selvästi? Ei.

Nousin katsomaan, ja löysin meidän tulevan basistin:

Aloitteleva basisti harjoittelee yhdellä kielellä neljän sijaan. Miksi, oi miksi aina aamuyöllä?

Peppi soitti! Se oli löytänyt kuminauhalla suljettavan kansion ja harjoitteli päästäkseen basistiksi bändiin. Soittoharjoituksia jatkui hyvän aikaa yönä tai parina viikossa.G-duurisäestykset hoituvat jo taatusti. Olisikohan paikallinen jazzklubi kiinnostunut Pepin taidoista?